Tämä viikko on ollut ehkä yksi haastavimmista viikoista elämässäni. Olen joutunut alkaa rakentaa elämääni uudestaan, koota pienistä sirpaleista eheää kuvaa itsestä, joka pirstoutui viikon alussa.

Olen aina ollut kristitty; muuta valintaa minulla ei tainnut ollakaan. Perheessäni isä ja äiti edustivat eri kristillisyyden suuntauksia, äidin suuntauksen valitsin, sillä koin sen oikeaksi, eikä minulla oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin käydä opiskelemassa äitini uskontoa, sillä äitini valitsi ja isälle oli se ja sama. Isä kylläkin joskus vei minua uskontonsa kirkkoon kun olin pieni, mutta koin kirkon ahdistavaksi ja tylsäksi paikaksi ja mieluummin valitsin äitini uskonnon. Lisäksi koin äitini uskonnon ainoaksi oikeaksi tavaksi ajatella, sillä tässä uskonnossa on mielestäni tapana ajatella olla ainoastaan oikeassa - mikä taitaa olla jokaiselle uskonnolle tunnusmerkki. Niin myös äitinikin taitaa ajatella. Äitini on ollut elämänsä aikana kolmessa eri uskonnossa/uskonnollisessa yhdyskunnassa, kaikki kristillisyyden eri muotoja ja tehnyt aina parhaansa siinä uskonnossa, mihin on kuulunut. Ja samalla hän on vaatinut antaumusta omalle uskonnolle, vaikka loppujen lopuksi on jokaisen henkilökohtainen asia miten omaa uskontoaan harjoittaa. Valitsin äitini uskonnon 13-14-vuotiaana virallisesti.

Mutta samanaikaisesti, uskon rinnalla kulki käsi kädessä epäilys. Onko tämä sittenkään oikea tapa ajatella? Onko olemassa edes oikeaa tapaa ajatella? Entä jos sittenkin kaikki tavat ovat oikeita, jokainen tie kutsuu Jumalaa eri tavalla eri uskonnoissa, mutta kuitenkin jokainen uskontoa harjoittava ihminen - ei sellainen, joka kuuluu nimellisesti uskontoon, vaan sellainen joka yrittää vilpittömästi tehdä oikein - on Jumalalle mieluinen? Koska on olemassa niin monia eri tapoja ajatella ja jokaisessa uskonnossa on samoja piirteitä, onko totuus se, mikä on kaikille uskonnoille yhteistä, eli toisin sanoen kaikki uskonnot ovat jollakin tapaa oikeassa ja se ihminen, joka elää näiden normien mukaan, on Jumalalle mieluinen?

Lopulta löysin "diagnoosin" omille ajatuksilleni. Vaikka uskon Jumalan olevan olemassa, olen mielestäni pikemminkin agnostikko, johtuen siitä, että agnostismi on käsitteenä hyvin monialainen. En nimittäin usko olevani oikeassa omissa uskonkäsityksissäni; toinen tie voi olla yhtä oikea kuin omani. Se on jonkinasteista avarakatseisuutta ja nöyryyttä. En suostu uskomaan olemaan ainoastaan oikeassa uskonkäsityksissäni, vaan annan mahdollisuuden myös muillekin näkökannoille. Jos se on syy, miksi en voisi kuulua uskontooni, ei voi mitään, mutta tähän mennessä en ole havainnut mitään ristiriitaa, miksi en voisi kuulua eikä minulle ole ovea osoitettu. Minulla ei ole mitään intressejä jättää uskontoani.

Tänään tunsin helpotuksen. Aivan niin kuin kivi olisi vierinyt sydämeltä. Tajusin, että vihdoin olin vapaa uskomaan miten halusin ilman olematta siitä vastuussa kellekään tai kuulemalla, että olen väärässä ja on olemassa ainoa oikea tie. Vihdoin pystyn olemaan se suvaitsevainen ja avoin ihminen, mitä olen halunnut olla ja pyrkinyt olemaan.

Liitän vielä tähän runon, jonka kirjoitin noin kaksi vuotta sitten ja se kuvaa aika hyvin, miltä minusta on tuntunut tällä viikolla:

Kuka mursi minut
haluaisin tietää
olen särkynyt
kerään sirpaleita
yritän koota ne jälleen
saisin kuvan
yritän ymmärtää

Kuka mursi minut
en pysty puhumaan
näkemään
tuntemaan
yritän ymmärtää
pysyn hiljaa

Kuka mursi minut
onko ketään
kokoaisi kaiken
liimaisi yhteen sirpaleet
ottaisi kädestä kiinni
kuiskaisi korvaan välitän
suojelen sinua kaikelta

Olen rikki hajalla särkynyt
kuka mursi minut

Nyt olen uudessa alussa. Tästä ei enää voi mennä muuta kuin ylöspäin ja valo elämässäni kirkastuu kirkastumistaan sekä paha olo helpottuu.