Eilen päätin pyytää äitiä kanssani elokuviin ja sen jälkeen istumaan iltaa. Ilta meni myöhäiseksi, enkä enää uskaltanut mennä yksin kotiin, joten päätin jäädä äidilleni yökylään. Tuntui aluksi, että äiti oli ottanut opikseen siitä, mitä hänelle sanoin, Mutta kuten eräs ystävä mainitsi, parempi olla nuolaisematta ennen kuin tipahtaa. Ja niin kävikin, että tänään, kun tapasin äitini uudestaan, päädyimme keskusteluun, josta minulle ei ollut mitään hyötyä. Enemmänkin päätä särki äitini argumentit, joissa ei tuntunut olevan päätä häntää. Esimerkkinä argumentti jolla hän perusteli erään asian olevan totta, kun siihen uskoo tietty miljoonamäärä ihmisiä maailmassa. Samalla argumentilla voidaan perustella moni muukin uskonto ja uskonnolinen näkemys, joten mielestäni argumentilla ei voinut pitää pätevänä. Jos tuolla linjalla lähtee perustelemaan, kaikki uskonnot ovat lopulta oikeassa.

Mielestäni on inhottavaa, että yritetään kumota toisen näkemys sen sijaan, että yritettäisiin nähdä, olisiko tässä sittenkin jotain järkeä ja ajatellaan, että vain oma tapa ajatella on oikein. En ymmärrä täysin äitini vaikuttimia - ilmeisesti hän näkee, että vain hänen tapansa ajatella johtaa pelastukseen ja toisin ajattelevat ovat tuhon omia. Siltä ainakin tuntuu. Näkemysteni ymmärtämisen ja suvaitsemisen - ei hänen edes tarvitse hyväksyä niitä - sijasta tuntuu siltä, kun olisi saanut pahasti Raamatulla päähän ja lopputuloksena olisi migreeni. Toivoisin omalta äidiltäni sitä, että hän sallisi minun ajatella miten haluan. Mutta kaikkea ei voi saada. Se on fakta.

Äitiäni en voi muuttaa enkä hänen katsantokantoaan. Hän pysyy omissa ajatuksissaan eikä jousta. Muille ajatuksille ei anneta minkäänlaista mahdollisuutta. Minusta tuntuu, etten tule kohdatuksi enkä ole hyväksytty sellaisena kuin olen. Ajattelen "väärin". En muutenkaan ole koskaan ollut riittävä hänelle. Ainoa tapa miellyttää äitiäni on olla aktiivinen uskonnossa, enkä ole koskaan ollut siinä riittävän aktiivinen, vaikka ulkopuolisten mielestä olen jopa ylittänyt voimavarani, antanut enemmän kuin minun olisi kohtuullista antaa. Äitini on sanonut, kerran oltuani aktiivisempi uskonnossa tietyn aikajakson aikana, ettei sillä ole mitään merkitystä Jumalalle, koska se ei ole ollut pysyvää, vaan väliaikaista. Eräs ystäväni sanoikin, ettei äitini tunne lainkaan Jumalaa. Mutta äitini masentavien kommenttien valossa ei jaksa edes yrittää enää. 

Suhteeni äitiini on vääristynyt. Vihaan häntä samanaikaisesti kun rakastan; haluan hänet pois elämästäni yhtä lailla kuin haluan pitääkin. Lapsuuteni oli yhtä murhenäytelmää - henkisesti sairaan isän oikkuja seuratessa ja seuraavaa siirtoa pelätessä. Eikä äitikään sen parempi ollut, sen sijaan että olisi toiminut oikein ja puuttunut räikeään epäoikeudenmukaisuuteen, hän pakeni uskontoon. Uskonnosta tuli tapa selvitä vaikeasta elämäntilanteesta ja selitys sille, miksi tilanteisiin ei puututtu. Minulle oli valjennut jo aivan pienenä, mikä olisi meille kaikille parasta - isä oli saatava pois asumaan meistä erilleen, jotta jokainen pääsisi hengittämään eikä tarvitsisi enää pelätä. Vasta vuonna 2002 ollessani 13 tuo päivä valkeni, monen vuoden odotuksen jälkeen. Nuo vuodet ovat jättäneet minuun syviä haavoja, mutta uskon siihen, että huonosta alusta huolimatta pystyn elämään mielekkään ja onnellisen elämän.

Minun täytyy ehkä loppujen lopuksi ottaa etäisyyttä äitiini. Jo erillään asuminen auttaa asiaa ja tuo eräisyyttä asioihin, mutta minun täytyy osoittaa hänelle, etten halua hänestä jatkuvaa päänsärkyä elämääni.