keskiviikko, 1. kesäkuu 2011

Laihdutuksessa vauhdissa

Minulla on nyt iso projekti, jossa olen päättänyt onnistua. Tiputettavanani on noin kaksikymmentä kiloa ja hyvin on alkanut, noin kuukaudessa puolessatoista on lähtenyt jo painoa vähän, mutta nyt olisi tarkoitus nopeuttaa painonpudotusta. Tälle viikolle pudotustavoite on vielä loppuviikolle 600 grammaa, joten uskon onnistuvani siinä.

Painonpudotuksen avuksi olen hankkinut sykemittarin, joka on todella hyvä laite ja jota suosittelen aktiivisesti treenaaville. Treeneissä on lähtenyt parin tunnin osalta aina noin 2000 kcal, mikä on todella suuri määrä energiaa. Laihtuessa toki tämä energiankulutus vähenee, mutta on todella motivoivaa huomata, että melkeinpä pelkästään treenaamalla ahkerasti saa kilon pois viikossa ja ruokavaliota muuttamalla lähtee toinen kilo. Tätä vauhtia periaatteessa saisin kesäloman aikana tiputettua ne 20 kiloa, mutta tavoittelen puolta määrää eli kymmentä kiloa. Sekin on jo hurja määrä, mutta sen pudotettuaan kokee olevansa todellakin niskan päällä laihdutuksessa.

Laihduttaminen on lopulta onneksi yhtä helppoa kuin lihominenkin. Kyse on ruokavaliomuutoksesta ja elämäntapamuutoksesta - pitää oppia syömään ja kuluttamaan yhtä paljon kuin tavoitepainossa. Itse tavoitepainossani saa syödä 2000 kcal päivässä, joten tavoittelen tuota määrää, sillä kun opin syömään 2000 kcal noin päivässä, niin painokin lähte putoamaan. Ja koska liikun paljon, saan syödä enemmän kuin 2000 kcal, mutta pyrin oppimaan ensiksi syömään noin 2000 kcal. Kiloklubi on hyvä mittari painonpudotuksen avuksi,

Näillä ajatuksilla lähtee tämä päivä käyntiin. Tsemppiä tarvitaan ja tsemppiä kaikille painonpudotuksessa oleville!

torstai, 19. toukokuu 2011

Pitkä loma blogituksesta ja paljon on tapahtunut....

Uskomatonta miten nopeasti aika menee. On puolisen vuotta siitä kun viimeksi blogitin ja on tapahtunut erittäin paljon. Yritän nyt kirjoitella säännöllisemmin ja kertoa mitä minulle kuuluu.

Viimeksi olin menossa naimisiin. Tilanne on sama, mutta mies on vaihtunut. Minulle tuli ero aiemmasta kihlatustani, jonka kanssa olin kaukosuhteessa. En pystynyt enää luottamaan häneen sen jälkeen kun hänellä oli salaa omalla nimellään Facebook-profiili, jota en pystynyt näkemään paitsi kaverin Facebookista käsin. Siinä hän oli kuvassa tytön kanssa. Hän yritti väittää exänsä kaapanneen profiiliin, mutta itse selittäessään hän selitti niin epäjohdonmukaisesti etten voinut ymmärtää. Kysyin nettipoliisilta myös asiasta ja sain asiantuntevan vastauksen, joka puolsi epäilyjäni. Ottaessani eron en haukkunut häntä millään tavalla, sanoin vain, että en pystynyt enää luottamaan häneen. Ja niin, jos tyttöystävä olisi kaapannut profiilin, hän ei mainostaisi Facebookissa exänsä firmaa. Sellaisia kirjoituksia löytyi siltä siltä ajalta jolloin profiili oli ns. kaapattu. Hän ei edes yrittänyt saada minua takaisin.

En uskonut enää rakastuvani uudelleen. Olin katkera siitä miten äitini ja ystäväni alkoivat suhtautua minuun positiivisemmin eron jälkeen ja haukkuivat exääni. En itse pystynyt häneen olemaan vihainen. Olin pahoillani että hän teki sellaista, mutta loppujen lopuksi toivon hänelle kaikkea parasta elämään ja että hän oppisi virheistään.

Joulukuun lopulla aloin jutella Facebookissa erään vanhan tutun kanssa, jonka kanssa olen ollut samassa seurakunnassa. Siinä jutellessa alkoi tuntua, että tämähän on erittäin kiva tapaus ja ihmettelin miksi en ollut aiemmin jutellut hänen kanssaan enemmän. Pyysin häntä kahville, kuten toiminnan naisena tein. Hän vastasi että sitten kun minä olen päässyt yli exästäni. Laastariksi kukaan ei halua ryhtyä. No, hiukan masennuin ja ajattelin ettei tästä tule mitään, kunnes hän eräänä iltana otti minuun yhteyttä Facebookissa ja ehdotti että näkisimme. Sovimme tapaamisen tammikuulle. Siinä sitten aloimme jutella useammin ja lopulta kun minulla ei ollut mitään tekemistä 25. päivä joulukuuta, sovimme lähtevämme kävelylle ja jonnekin kahville. Juttelimme koko aamun Facebookissa ennen tapaamista ja näimme puolenpäivän aikoihin. Kävelimme ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä ja kävimme kahvillakin. Kun olimme palaamassa niin juttui päätyi lopulta niin, että päätimme alkaa seurustella. :D Hän heitti minut kotiin ja juttelimme koko loppupäivän Facebookissa.

Muutamassa viikossa tajusin, että tässä olisi se mies, jonka kanssa haluaisin viettää koko loppuelämäni. Hän on hauska, mukava, kaikin puolin ihana tapaus ja yksinkertaisesti hänen kanssaan voi olla oma itsensä pelkäämättä mitään. Äitiäni lainatakseni, hänen kanssaan on äärimmäisen helppo olla. Tuntui että olemme samalla aaltopituudella ja niin olemmekin.

Siitä aika on mennyt ja on ollut elämäni onnellisimmat kuukaudet. Kihloihin menimme 6.4.2011 ja naimisiin lähiaikoina. Olemme nopeita, mutta kun tietää, mitä on etsinyt tähän asti suhteellisen lyhyen elämänsä aikana ja se on tässä, niin ei epäile. Olemme kuulleet joidenkuiden muiden menevän nopeammin naimisiin. Nyt on kaikenlaista tehtävää, muutto- ja hääjärjestelyjä, mutta se on vaan ihanaa.

Opiskelukuviot ovat muuttuneet. En päässyt syksyllä opiskelemaan, joten yritin jatkaa opintojani huonolla menestyksellä. Tuntui ettei tämä ala ollut minua varten ja minua kiinnostaa hiukan muut asiat. Aluksi yritin musiikkialaa, mutta jätin pääsykokeen kesken, sillä en jaksanut ja olin erittäin väsynyt unettomuuden vuoksi.  Mutta nyt jaksoin käydä suunnitteluassistentin haastattelussa ja pääsykokeessa ja minulle sanottiin sieltä, että sain vähintään varasijan. :) Ja kyseisessä oppilaitoksessa varasija merkitsee käytännössä sijaa, sillä tulee tapauksia, jotka peruvat opiskelupaikkansa. Toivon niin kovasti että saisin uuden opiskelupaikan, sillä vanhaan opiskelupaikkaan en tule palaamaan.

Nyt olen sairaslomalla, on ollut oireita, mutta ne helpottuvat ajan kanssa. Lääkitystäkin muutettiin, joten nyt pitäisi olla parempi :) Olo on vain niin onnellinen kun olen vihdoin löytänyt miehen jonka kanssa kaikki sujuu. Lisäksi nyt saan keskittyä ja nauttia rauhassa uudesta ihanasta elämäntilanteesta. En ole koskaan rakastanut ketään tällä tavalla. Voisin tehdä ihan mitä tahansa hänen eteensä. Rakastan häntä niin paljon. Mieheni ymmärtää sairauteni täysin ja häntä ei ole haitannut ollenkaan. Tuollaisia tapauksia tapaa kerran elämässään ja harmittaa miksi en noin kuusi vuotta sitten iskenyt kiinni, kun tapasin hänet ensimmäistä' kertaa :) Ehkä silloin ei olisi ollut sen aika, minunkin piti kokea mitä koin ja saada tanssia paljon.

Niin, nyt tuli puhe tanssista :) Nyt noin viikon päästä pääsen takaisin treenaamaan tanssikouluun, mutta olen tässä treenannut kuntokeskuksen tanssitunneilla ja itsekseni myös :) Olen niin onnellinen, että jälleen pääsen treenaamaan, mutta jos treenaan liikaa, parisuhde menee treenien edelle ja vähennän. Mieheni on sen verran joustava, että saan treenata käytännössä niin paljon kuin mieli tekee ja hän tukee treenaamista, koska hänen mielestään olen paljon pirteämpi sen jälkeen. Ja lisäksi kun olen treeneissä, hänellä on aikaa omille harrastuksilleen. Kumpikin pääsee harrastamaan paljon omia harrastuksiaan, se on hyvä juttu. Kummallakin täytyy olla kumminkin omaa aikaa ja sitten täytyy olla myös aikaa yhdessä. Ja tasa-arvo kotitöissä.

En olisi voinut uskoa, että tässä kävi näin hyvin, kun mietin mitä olisin uskonut itselleni käyvän puolen vuoden kuluttua. Olen onnellisessa parisuhteessa ja menee aina vain paremmin. Olen vain niin kiitollinen yläkertaan, että minulle on käynyt hyvin. Ilman Häntä mikään ei olisi mennyt näin hienosti. Uskokin on parantunut, sillä olen nyt vakuuttunut siitä, että oikeiden asioiden tekeminen siunataan todella ennemmin tai myöhemmin. Itselläni kaikki tapahtui yllättävän nopeasti, mutta olen joutunut pettymään monta kertaa kunnes löysin hänet. Minua ei ole koskaan siunattu näin paljon elämässä. Hän on suurin siunaus mitä olen koskaan saanut ja on ihme että minua siunattiin rakkaudella. Se oli juuri se, mitä olen etsinyt nämä vuodet ja mikä minulta on puuttunut. On tuntunut niin kauan ettei minua rakasteta. Viimein näen rakkautta elämässäni, kun Hän lähetti enkelin luokseni, niin, mieheni on enkeli. Oikein tekeminen siunataan aina, Ennemmin tai myöhemmin. Ihmeitä tapahtuu.

 

tiistai, 9. marraskuu 2010

Helpottaa

Olo on helpottunut siitä kun viime kerralla kirjoittelin. Tuntuu siltä että alkaa olla vähitellen oman elämänsä herra ja vähät välittää, mitä perhe ajattelee. Onneksi kaksi sisartani suhtautuu minuun ja kihlattuuni positiivisesti - sentään heidät minulla on elämässäni. Äitini arvostelee minua kovin sanankääntein, mutta olen siinä pisteessä, etten oikein jaksa välittää. Pikkusisko sanojensa mukaan ei halua olla missään tekemisissä kanssani - ja hilpeänä hän jutteli minulle äitini tupareissa. Ärsyttää kun ihmiset toimivat ristiriitaisesti omien sanojensa mukaan.

Oireetkin ovat helpottuneet ja olen tällä hetkellä lähes oireeton, mikä on sinänsä jo voitto. Olen alkanut jälleen käydä uskontoni kokouksissa ja saanut muutaman todella hyvän ystävän sieltä, joiden luona olen käynyt jo kylässä. Vähitellen alan tutustua muihinkin seurakunnassani. Ontodella helppo tutustua ja ystävystyä vain muutamaan ihmiseen eikä siten laajentaa ystäväpiiriään. Pitää olla itse aktiivinen, eikä eristäytyä. Meninkin juttelemaan erään veljen kanssa, toivottavasti hän ei tulkinnut sitä kiinnostukseksi. Muutenkin pidän veljien seurasta enemmän kuin sisarten seurasta, vaikka minulla on myös hyviä ystäviä sisarista. Toivoisin, että saisin enemmän kavereita veljistä. En tiedä, miten kihlattuni suhtautuu siihen, jos vietän vapaa-aikaani miespuolisten kavereiden kanssa, mutta kun hän tulee Suomeen, aion tutustuttaa hänet kaikkiin kavereihini. Minulla on periaate, että ystäväni ovat myös hänen ystäviään - olen enemmän kuin onnellinen, jos hän alkaa viettää aikaa ystävieni kanssa ilman minuakin. Onneksi hän on lisännyt jo muutaman ystäväni Facebook-kaveriksi ja kysynyt minulta, keitä lisätä kavereiksi. Olin niin onnellinen siitä.

Tanssi, rakas harrastukseni, sujuu ihan hyvin. Olen vähentänyt treenimäärää, sillä minun täytyy mennä aikaisemmin nukkumaan, jotta voin jutella rakkaani kanssa aikaisin aamulla. Omituista, minusta tuntuu jo paremmalta kun lopetan treenaamisen 1-2h aikaisemmin kuin yleensä ja olen pirteämpi sekä energisempi. Silti treenaan paljon, yli 10h viikossa. Ensi vuonna, kun aloitan jälleen opiskelut, joudun luopumaan anytime-kortista, sillä se maksaa paljon, joten otan muutaman tunnin ja käyn muina päivinä, jolloin ei ole töitä, itsenäisesti treenaamassa. Mutta ensi kesällä otan jälleen anytimekortin, sillä silloin minulla ei ole opiskeluita ja teen töitä 35h viikossa. Kuitenkin minun täytyy myös tehdä töitä opiskelujen ohella. Onneksi työajat ovat joustavat ja voi tehdä myös lauantaisin sekä iltapäivisin töitä, jos koulusta pääsee aiemmin.

Olen alkanut taas laulaa itsekseni. Tarkoitukseni olisi käyttää 3-4 tuntia viikossa laulamiseen, niin taidot pysyvät yllä sen ajan, kun en voi ottaa laulutunteja. Lisäksi aina on tekemistä, jos tuntuu tylsältä - menee vain YouTubeen ja etsii karaokesovituksia biiseistä eikä muuta kuin harjoittelemaan. Kunhan ei liian aikaisin tai myöhään harjoittele.

Tänään minulla on pääsykokeet terveydenhoitajaksi, viime viikolla olin lähihoitajapääsykokeissa ja eilisessä sosionomipääsykokeessa en käynyt, kun olin niin väsynyt, etten jaksanut. Olin valvonut niin myöhään. Harmittaa todella, mutta silti minulla on vielä mahdollisuus saada kolmeen-neljään eri paikkaan opiskelupaikka. Pitää vain onnistua pääsykokeessa. Lähihoitajapääsykoe meni hyvin, joskaan ei tiedä, miten suhtaudutaan mielenterveysongelmiin. Sosiaali- ja terveysalalla kun mielenterveysongelmat tuntuvat olevan tabu, vaikka tiedän sellaisia, joilla on mielenterveysongelmia ja kuitenkin opiskelevat tai ovat tehneet alalla töitä.

Mutta olen tyytyväinen, vaikka en saisi opiskelupaikkaa. Sentään minulla on yksi opiskelupaikka ammattikorkeakoulussa ja ihan eri motivaatioin palaan opiskelemaan ensi keväällä. Eikä minun onneksi tarvitse odottaa tuloksia kuin 2-3 viikkoa, jotka menevät nopeasti. sillä minulla on todella paljon tekemistä, muun muassa ensi ja sitä seuraavana viikonloppuna konventti Hämeenlinnassa sekä tanssiminen ja laulaminen aina jatkuvat. Tämä "työvapaa" on mennyt muutenkin todella nopeasti, olen saanut uusia taitoja ja oppinut työstä enemmän.

sunnuntai, 3. lokakuu 2010

Päänsärkyä

Eilen päätin pyytää äitiä kanssani elokuviin ja sen jälkeen istumaan iltaa. Ilta meni myöhäiseksi, enkä enää uskaltanut mennä yksin kotiin, joten päätin jäädä äidilleni yökylään. Tuntui aluksi, että äiti oli ottanut opikseen siitä, mitä hänelle sanoin, Mutta kuten eräs ystävä mainitsi, parempi olla nuolaisematta ennen kuin tipahtaa. Ja niin kävikin, että tänään, kun tapasin äitini uudestaan, päädyimme keskusteluun, josta minulle ei ollut mitään hyötyä. Enemmänkin päätä särki äitini argumentit, joissa ei tuntunut olevan päätä häntää. Esimerkkinä argumentti jolla hän perusteli erään asian olevan totta, kun siihen uskoo tietty miljoonamäärä ihmisiä maailmassa. Samalla argumentilla voidaan perustella moni muukin uskonto ja uskonnolinen näkemys, joten mielestäni argumentilla ei voinut pitää pätevänä. Jos tuolla linjalla lähtee perustelemaan, kaikki uskonnot ovat lopulta oikeassa.

Mielestäni on inhottavaa, että yritetään kumota toisen näkemys sen sijaan, että yritettäisiin nähdä, olisiko tässä sittenkin jotain järkeä ja ajatellaan, että vain oma tapa ajatella on oikein. En ymmärrä täysin äitini vaikuttimia - ilmeisesti hän näkee, että vain hänen tapansa ajatella johtaa pelastukseen ja toisin ajattelevat ovat tuhon omia. Siltä ainakin tuntuu. Näkemysteni ymmärtämisen ja suvaitsemisen - ei hänen edes tarvitse hyväksyä niitä - sijasta tuntuu siltä, kun olisi saanut pahasti Raamatulla päähän ja lopputuloksena olisi migreeni. Toivoisin omalta äidiltäni sitä, että hän sallisi minun ajatella miten haluan. Mutta kaikkea ei voi saada. Se on fakta.

Äitiäni en voi muuttaa enkä hänen katsantokantoaan. Hän pysyy omissa ajatuksissaan eikä jousta. Muille ajatuksille ei anneta minkäänlaista mahdollisuutta. Minusta tuntuu, etten tule kohdatuksi enkä ole hyväksytty sellaisena kuin olen. Ajattelen "väärin". En muutenkaan ole koskaan ollut riittävä hänelle. Ainoa tapa miellyttää äitiäni on olla aktiivinen uskonnossa, enkä ole koskaan ollut siinä riittävän aktiivinen, vaikka ulkopuolisten mielestä olen jopa ylittänyt voimavarani, antanut enemmän kuin minun olisi kohtuullista antaa. Äitini on sanonut, kerran oltuani aktiivisempi uskonnossa tietyn aikajakson aikana, ettei sillä ole mitään merkitystä Jumalalle, koska se ei ole ollut pysyvää, vaan väliaikaista. Eräs ystäväni sanoikin, ettei äitini tunne lainkaan Jumalaa. Mutta äitini masentavien kommenttien valossa ei jaksa edes yrittää enää. 

Suhteeni äitiini on vääristynyt. Vihaan häntä samanaikaisesti kun rakastan; haluan hänet pois elämästäni yhtä lailla kuin haluan pitääkin. Lapsuuteni oli yhtä murhenäytelmää - henkisesti sairaan isän oikkuja seuratessa ja seuraavaa siirtoa pelätessä. Eikä äitikään sen parempi ollut, sen sijaan että olisi toiminut oikein ja puuttunut räikeään epäoikeudenmukaisuuteen, hän pakeni uskontoon. Uskonnosta tuli tapa selvitä vaikeasta elämäntilanteesta ja selitys sille, miksi tilanteisiin ei puututtu. Minulle oli valjennut jo aivan pienenä, mikä olisi meille kaikille parasta - isä oli saatava pois asumaan meistä erilleen, jotta jokainen pääsisi hengittämään eikä tarvitsisi enää pelätä. Vasta vuonna 2002 ollessani 13 tuo päivä valkeni, monen vuoden odotuksen jälkeen. Nuo vuodet ovat jättäneet minuun syviä haavoja, mutta uskon siihen, että huonosta alusta huolimatta pystyn elämään mielekkään ja onnellisen elämän.

Minun täytyy ehkä loppujen lopuksi ottaa etäisyyttä äitiini. Jo erillään asuminen auttaa asiaa ja tuo eräisyyttä asioihin, mutta minun täytyy osoittaa hänelle, etten halua hänestä jatkuvaa päänsärkyä elämääni.

 

 

 

lauantai, 2. lokakuu 2010

Uusi alku

Tämä viikko on ollut ehkä yksi haastavimmista viikoista elämässäni. Olen joutunut alkaa rakentaa elämääni uudestaan, koota pienistä sirpaleista eheää kuvaa itsestä, joka pirstoutui viikon alussa.

Olen aina ollut kristitty; muuta valintaa minulla ei tainnut ollakaan. Perheessäni isä ja äiti edustivat eri kristillisyyden suuntauksia, äidin suuntauksen valitsin, sillä koin sen oikeaksi, eikä minulla oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin käydä opiskelemassa äitini uskontoa, sillä äitini valitsi ja isälle oli se ja sama. Isä kylläkin joskus vei minua uskontonsa kirkkoon kun olin pieni, mutta koin kirkon ahdistavaksi ja tylsäksi paikaksi ja mieluummin valitsin äitini uskonnon. Lisäksi koin äitini uskonnon ainoaksi oikeaksi tavaksi ajatella, sillä tässä uskonnossa on mielestäni tapana ajatella olla ainoastaan oikeassa - mikä taitaa olla jokaiselle uskonnolle tunnusmerkki. Niin myös äitinikin taitaa ajatella. Äitini on ollut elämänsä aikana kolmessa eri uskonnossa/uskonnollisessa yhdyskunnassa, kaikki kristillisyyden eri muotoja ja tehnyt aina parhaansa siinä uskonnossa, mihin on kuulunut. Ja samalla hän on vaatinut antaumusta omalle uskonnolle, vaikka loppujen lopuksi on jokaisen henkilökohtainen asia miten omaa uskontoaan harjoittaa. Valitsin äitini uskonnon 13-14-vuotiaana virallisesti.

Mutta samanaikaisesti, uskon rinnalla kulki käsi kädessä epäilys. Onko tämä sittenkään oikea tapa ajatella? Onko olemassa edes oikeaa tapaa ajatella? Entä jos sittenkin kaikki tavat ovat oikeita, jokainen tie kutsuu Jumalaa eri tavalla eri uskonnoissa, mutta kuitenkin jokainen uskontoa harjoittava ihminen - ei sellainen, joka kuuluu nimellisesti uskontoon, vaan sellainen joka yrittää vilpittömästi tehdä oikein - on Jumalalle mieluinen? Koska on olemassa niin monia eri tapoja ajatella ja jokaisessa uskonnossa on samoja piirteitä, onko totuus se, mikä on kaikille uskonnoille yhteistä, eli toisin sanoen kaikki uskonnot ovat jollakin tapaa oikeassa ja se ihminen, joka elää näiden normien mukaan, on Jumalalle mieluinen?

Lopulta löysin "diagnoosin" omille ajatuksilleni. Vaikka uskon Jumalan olevan olemassa, olen mielestäni pikemminkin agnostikko, johtuen siitä, että agnostismi on käsitteenä hyvin monialainen. En nimittäin usko olevani oikeassa omissa uskonkäsityksissäni; toinen tie voi olla yhtä oikea kuin omani. Se on jonkinasteista avarakatseisuutta ja nöyryyttä. En suostu uskomaan olemaan ainoastaan oikeassa uskonkäsityksissäni, vaan annan mahdollisuuden myös muillekin näkökannoille. Jos se on syy, miksi en voisi kuulua uskontooni, ei voi mitään, mutta tähän mennessä en ole havainnut mitään ristiriitaa, miksi en voisi kuulua eikä minulle ole ovea osoitettu. Minulla ei ole mitään intressejä jättää uskontoani.

Tänään tunsin helpotuksen. Aivan niin kuin kivi olisi vierinyt sydämeltä. Tajusin, että vihdoin olin vapaa uskomaan miten halusin ilman olematta siitä vastuussa kellekään tai kuulemalla, että olen väärässä ja on olemassa ainoa oikea tie. Vihdoin pystyn olemaan se suvaitsevainen ja avoin ihminen, mitä olen halunnut olla ja pyrkinyt olemaan.

Liitän vielä tähän runon, jonka kirjoitin noin kaksi vuotta sitten ja se kuvaa aika hyvin, miltä minusta on tuntunut tällä viikolla:

Kuka mursi minut
haluaisin tietää
olen särkynyt
kerään sirpaleita
yritän koota ne jälleen
saisin kuvan
yritän ymmärtää

Kuka mursi minut
en pysty puhumaan
näkemään
tuntemaan
yritän ymmärtää
pysyn hiljaa

Kuka mursi minut
onko ketään
kokoaisi kaiken
liimaisi yhteen sirpaleet
ottaisi kädestä kiinni
kuiskaisi korvaan välitän
suojelen sinua kaikelta

Olen rikki hajalla särkynyt
kuka mursi minut

Nyt olen uudessa alussa. Tästä ei enää voi mennä muuta kuin ylöspäin ja valo elämässäni kirkastuu kirkastumistaan sekä paha olo helpottuu.